Uova in purgatorio, kirjaimellisesti kananmunat kiirastulessa, on perinapolilainen aamiaisruoka-annos. Nimen alkuperää ei kauaa tarvitse mietiskellä. Kiirastulen muodostaa tomaattikastike, jossa uppomunat kypsennetään. Ruoalla on paljon yhteneväisyyksiä Lähi-idän keittiöiden shakshukaan, jossa on italialaisten perusmausteiden basilikan ja mustapippurin sijaan myös esimerkiksi juustokuminaa.
3
kananmunaa
400 g
tomaattimurskaa
1
yksikyntinen valkosipuli
oliiviöljyä
chilirouhetta
parmigiano reggianoa
basilikanlehtiä
laakerinlehti
Ainekset kananmuniin kiirastulessa.
Ensin tehdään tomaattikastike: paista valkosipuleja hetki oliiviöljyssä, ja lisää sitten tomaattimurska, raastettu parmigiano reggiano, chilirouhe ja laakerinlehti. Anna keittyä hetken makujen tasaantumiseksi, lisää suola halutessasi.
Tee sitten kastikkeeseen pari kuoppaa ja riko kananmunat kuoppiin. Kypsennä kananmunat kannen alla haluttuun kypsyyteen. Lisää päälle lopuksi mustapippuria.
Tarjoile leivän kanssa suoraan pannulta, tomaattikastike ja kananmunat sopivalla kypsyysasteella ovat mainioita dipattavia!
Cannolot (cannoli on monikko) ovat sisilialaisia leivonnaisia, jotka ovat pääasiassa sokeroitua, maustettua ricottajuustoa rapeassa taikinakuoressa. Connie Corleone myrkytti laatikollisen cannoloja Kummisetä -sarjan kolmososassa tappaakseen Don Altobellon, joka osoittautui elokuvan pääpahikseksi. Ilman myrkkyä cannolot ovat erittäin hyviä!
Cannolojen teossa vaikeinta on keksiä sopiva muotti. Cannolojen kuoret uppopaistetaan niin, että niiden sisällä on oltava jonkin sortin tanko. Minulla on vanhoja harjanvarresta pätkäistyjä paloja, joita olen käyttänyt jo pitkään. Ne lienee katkaistu harjanvarresta joskus 2000-luvun alkupuolella, jokseenkin sen jälkeen kun olin käynyt ensimmäisen kerran Sisiliassa.
Taikina:
2.5 dl
00-jauhoja
50 g
voita
1 rkl
sokeria
1 rkl
kaakaojauhetta
ripaus
suolaa
1/2 tl
kanelia
1/2 dl
marsalaviiniä
1
keltuainen
öljyä paistamiseen
Täyte:
500 g
ricottajuustoa
2.5 dl
tomusokeria
(pari tippaa
appelsiininkukkavettä)
80 g
sokeroitua appelsiininkuorta
2 riviä
Fazerin tummaa suklaata (47%)
(50 g
pistaasipähkinärouhetta)
Cannolojen ainekset.
Taikinan teko on helppoa: Kuivat aineet sekoitetaan keskenään, ja sitten voi sekoitetaan joukkoon. Voi tulee sekoittaa kuiviin aineisiin niin, että muru on tasaista eikä siellä ole isoja voin paloja jäljellä. Lopuksi marsala ja keltuainen sekoitetaan keskenään, ja lisätään murujen joukkoon. Joidenkin reseptien mukaan viinin käyttö taikinassa tekee siitä lehtevämpää. Taikinasta vaivataan tasaista, ja tehdään noin 12 pientä palloa.
Seuraava vaihe on hieman hankalampi. Pallot kaulitaan jauhon suosiollisella avustuksella levyiksi, jotka kääritään cannolomuottina käytettävien tankojen ympärille. Kuoret paistetaan upporasvassa, mutta kannattaa rajoittaa kerrallaan paistettavien määrää. Cannolokuori muotteineen tuppaa kääntymään niin, että toinen puoli on aina rasvaan päin. Kuorta täytyy avustaa haarukalla, että molemmat puolet paistuvat tasaisiksi.
Täytteen valmistaminen taas on hyvin helppoa: ricotta ja tomusokeri sekoitetaan keskenään, ja sekaan lisätään halutut mausteet. Klassisia mausteita ovat appelsiininkuori, tumma suklaa ja rouhitut pistaasipähkinät. Tällä kertaa käytin appelsiininkuorta ja tummaa suklaata (Fazerin 47%). Joskus mauste laitetaan pelkästään cannolon koristeeksi eikä täytteen sekaan, mutta pidän enemmän maustetusta täytteestä. Jos käytät pistaasipähkinöitä, muista ostaa suolaamattomia. Niitä on hieman hankalampi löytää. Lopuksi täyte pursotetaan cannolokuoren sisään, ja herkku on valmis!
Perinteisessä reseptissä täytteeseen lisätään myös hieman appelsiininkukkavettä. En ole nähnyt sitä kaupoissa hetkeen, vaikka jonkun muistikuvan mukaan sitä on joskus myyty isommissa K- tai S-kaupoissakin. Älä osta kasvovedeksi tarkoitettua appelsiininkukkavettä. Kasvovesi-appelsiininkukkavedessä käytetään denaturoitua viinaa, ja denaturointiaine estänee cannolon kohteelta sen syömisen.
Natriumglutamaatti tai glutamaatti, joillekin ehkä tutumpi E-koodilla E621, tuntuu olevan monelle jonkinlainen mörkö. Glutamaatti on kuitenkin mainio umamin lähde, jota ei tulisi pelätä, vaan ennemminkin arvostaa. Glutamaatin lisäksi umamiaromia ruokiin tuovat inosinaatti ja guanylaatti.
Monista eineksistä natriumglutamaatti on poistettu, kun julkinen mielipide on kääntynyt sitä vastaan. Tätä mielipidettä syöttävät keltaisen lehdistön artikkelit kuten Ilta-Sanomien näennäisen puolueeton ”Syövyttääkö natriumglutamaatti aivosi? – Totuus E-koodeista” -artikkeli. Artikkelissa asiantuntija Evirasta on asetettu samalle tasolle niin sanotun kokemusasiantuntijan kanssa, ja niin sanottu kokemusasiantuntija on tietysti eri mieltä asiantuntijan kanssa. Tällaisesta artikkelista jää käsitys, että natriumglutamaatin turvallisuudessa on jotakin kyseenalaista. Näin ei kuitenkaan ole.
Helsingin yliopiston ruoan turvallisuuden professori Marina Heinonen kirjoitti taannoin loistavan kirjoituksen Duodecim-lehdessä eri lisäaineiden turvallisuudesta. Kuten muillakaan lisäaineilla, esimerkiksi C-vitamiinilla (E300), ei natriumglutamaatilla ole haittoja kuluttajalle, kun pysyy kohtuudessa. Vain glutamaatille herkistyneet ihmiset voivat saada siitä allergisen reaktion. Nämä allergikot saavat oireita myös tomaatista, merilevästä, parsasta, parmigiano reggiano -tyyppisestä juustosta tai soijakastikkeesta. Näissä ruoka-aineissa glutamaattia on luonnostaan paljon. Heinonen huomauttaa myös, että natriumglutamaatin käyttö vähentää suolan (tai tarkemmin natriumin) käyttöä ruoassa, ja vaikuttaa siten alentavasti verenpaineeseen. Moniin eineksiin poistettu natriumglutamaatti onkin korvattu suolalla, joka on huomattavasti haitallisempaa.
Kuinka paljon glutamaattia sitten tyypillisissä ruoissa on, ihan ilman lisäaineita? Yamaguchi ja Ninomiya listasivat tyypillisiä vapaan glutamaatin pitoisuksia artikkelissaan umamin vaikutuksesta ruoan maukkauteen Journal of Nutrition -lehdessä. Vapaa glutamaatti on verrannollinen lisäaineglutamaattiin, sillä myös proteiinit sisältävät glutaamaattia. Proteiineissa glutamaatti on kuitenkin sitoutuneena muihin aminohappoihin, kun vapaa glutamaatti on vapaa maistumaan itsekseen.
Ruoka-aine
Pitoisuus (g / 100g)
Lähde
Emmental
0.31
Yamaguchi & Ninomiya
Fermentoidut mustat soijapavut (douchi)
0.48
Yamaguchi & Ninomiya
Herneet
0.11
Yamaguchi & Ninomiya
Kalakastike (eri maissa)
0.62-1.38
Yamaguchi & Ninomiya
Kampasimpukka
0.14
Yamaguchi & Ninomiya
Maissi
0.11
Yamaguchi & Ninomiya
Merilevät (tietyt)
1.38-1.61
Yamaguchi & Ninomiya
Parmigiano reggiano
1.68
Yamaguchi & Ninomiya
Sardelli (italialainen)
0.63
UIC
Siitakesieni, kuivattu
0.36-1.1
UIC
Soijakastike (eri maissa)
0.41-1.26
Yamaguchi & Ninomiya
Tomaatti
0.25
Yamaguchi & Ninomiya
Tomaattimurska
0.6
Morini et al.
Tomaattipyree
0.6-1.0
Morini et al.
Vapaan glutamaatin pitoisuuksia eri ruoka-aineissa.
Yllä olevasta taulukosta selviää että sadassa grammassa parmigiano reggianoa on 1.68 grammaa glutamaattia! Ilmankos sitä on mukava raastaa pastan päälle. Mutta ei tässä vielä kaikki. Erityisesti tomaatin pitoisuus on korkea, 0.25 grammaa sadassa grammassa tomaattia. Entäpä sitten tomaattimurska tai pyre? Yamaguchi ja Ninomiya eivät näitä pitoisuuksia kerro, mutta Morini et al. ovat mitanneet eri italialaisten tomaattilajikkeiden pitoisuuksia ennen ja jälkeen käsittelyn murskaksi ja pyreeksi Acta Horticulturae-lehden artikkelissa. Murskassa glutamaatin määrä on yli kaksinkertaistunut, ja pyreessä jopa nelinkertaistunut lajikkeesta riippuen!
Yhdessä 400 gramman purkillisessa Muttin tomaattimurskaa lienee siis 2.4 grammaa vapaata glutamaattia. Natriumglutamaattimassana se vastaa noin kolmea grammaa. Postauksessa ylhäällä olevassa kuvassa natriumglutamaattia on leikkuulaudalla jokseenkin saman verran kuin sitä löytyy kuvan Mutti-purkista.
Pasta-annos tomaattikastikkeella ja parmigiano reggianolla päällystettynä on melkoinen glutamaattipommi. Ilmankos se maistuu niin hyvälle! Lempiainekseni sardelli on myös erittäin korkeapitoisuuksinen. Muun muassa sardellia tomaattikastikkeessa sisältävä pasta alla puttanesca onkin lempiruokiani.
Kampasimpukan pitoisuus on myös mielenkiintoinen. Tilasin nimittäin äskettäin kuivattua kampasimpukkaa, conpoyta, joka on tyypillinen aines hongkongilaisessa ja kantonilaisessa keittiössä. Kuivatun kampasimpukan glutamaattipitoisuus lienee huomattavasti suurempi kuin tuoreen. Conpoyta sisältävä hongkongilainen XO-kastike onkin tunnettu erittäin umamisesta maustaan. Maistoin äskettäin myös ravintola Nuden sienipohjaista XO-kastiketta, joka oli erittäin hyvää. Lieneeköhän raaka-aineena ollut kuivattu siitakesieni? Epäilys ainakin herää, kun sen glutamaattipitoisuutta katselee.
Japanilainen Umami Information Center ylläpitää tietokantaa, johon on kerätty tietoja eri ruoka-aineiden umami-makuaineiden pitoisuuksista. Glutamaatin lisäksi tietyt 5′-ribonukleotidit, aiemmin mainitut inosinaatti ja guanylaatti, aikaansaavat myös umamin makua. Tietokannasta löytyy pitoisuuksia kaikille kolmelle aineelle, joten sen perusteella on hyvä lähteä reseptiä viilaamaan!
Konbu-merilevää, joka toimii luonnollisena liemikuutiona.
Sarde a beccafico on sisilialainen perusruoka, joka valmistetaan sardiineista. Beccafico tarkoittaa lehtokerttua, jonka näköisiä sardiinit ovat olevinaan valmiissa annoksessa. Kirjaimellisesti beccafico on viikunannokkija, joksi lehtokerttua italiaksi kutsutaan.
Tuoreita sardiineja ei Suomessa oikein ole saatavilla, mutta onhan meillä vaikka mitä omiakin kalalajeja! Mikäpä parempi korvike sardiinille kuin silakka. Kaupastakin löytyi silakkafileitä tarjouksesta.
350 g
silakkafileitä
50 g
leivänmuruja
50 g
pinjansiemeniä
50 g
rusinoita silputtuna
1
persiljapuska silputtuna
2
valkosipulinkynttä
4
sardellifilettä silputtuna
oliiviöljyä
tuoreita laakerinlehtiä
suolaa ja mustapippuria
appelsiinimehua
Silakoiden a beccafico ainekset.
Leivänmurut ja pinjansiemenet kannattaa alkuun paahtaa varovasti. Varo polttamasta niitä! Kun ne ovat paahtuneet, siirrä ne astiaan ja sekoita sekaan reippaasti oliiviöljyä.
Silppua rusinat, sardellifileet ja persilja, ja sekoita mukaan. Lisää suolaa ja mustapippuria maun mukaan.
Tee silakkafileistä rullia, joihin keskelle laitat reippaasti leivänmurutäytettä. Asettele ne uunivuokaan siten, että silakkafileiden väliin ja vaikka reunoillekin tulee tuoreita laakerinlehtiä. Laakerinlehtien tulee nimenomaan olla tuoreita, joten osta puska ikkunalaudalle koristeeksi. Kuivatusta laakerinlehdestä puuttuu valtavasti aromeja, joita on tuoreessa lehdessä.
Jos leivänmurutäytettä jää yli, ripottele se rullien päälle. Lisää lopuksi hieman appelsiinimehua nesteeksi vuokaan.
Ajvar on Balkanilla tunnettu paprika- ja joskus munakoisopohjainen dippi. Tarinan mukaan ajvar on keksitty mädin korvikkeeksi, sillä köyhinä aikoina mätiin ei ollut varaa, mutta paprikoita oli mielin määrin. Kirkkaanpunainen dippi toimiikin ulkonäöllisesti lautasella mädin tavoin.
Ajvaria tarjotaan usein grilliruokien kanssa, ja niiden seuralaisena se onkin loistavaa. Ajvarissa on monelle dipille tai kastikkeelle tyypillinen etikan, valkosipulin ja paprikan makujen symbioosi, joka tuntuu aina toimivan. Niinhän se toimii vaikkapa srirachassa tai kanarialaisessa mojo-kastikkeessakin. Jos ajvarissa käyttää munakoisoa, saa siihen vielä hieman syvemmän maun, mutta kaikissa resepteissä munakoisoa ei vaadita.
3
paahdettua paprikaa
(1
paahdetun munakoison liha)
2
yksikyntistä valkosipulia hyvin pieneksi pilkottuna
Munakoisoa paahtaessa kannattaa pistellä munakoisoon reikiä kauttaaltaan ja paahtaa munakoisoa niin kauan, kunnes sen kuori on ryppyyntynyt. Mustumista kuoresta on hankala huomata, kun munakoiso on muutenkin tumma. Noin puolen tunnin paahtamisella 200 asteessa tulee valmista. Kun munakoiso on paahdettu, kuori poistetaan ja sisältä liha otetaan talteen.
Lopulta kaikki ainekset voi laittaa tehosekoittimeen. Ajvarista voi tehdä halutun paksuista oman maun mukaan. Mielestäni ajvar on parhainta hieman kokkareisena, eikä täysin tasaisena, ja pelkkä pieneksi pilkkominen riittää.
Vaikka olen käynyt elämäni aikana melko monta kertaa Kreikassa, törmäsin tirokafteri-dippiin (τιροκατέρη, kulkee myös nimellä khtipiti tai ktipiti, χτυπητή) vasta viime vuonna. Se olikin erittäin herkullinen! Kyseessä on pääasiassa fetasta ja paahdetusta paprikasta koostuva dippi, joka sopii ihan mille tahansa dippailtavalle ruokatuotteelle.
Vastaava dippi löytyy myös muualta Balkanilta. Serbialainen urnebes (урнебес) on vastaava ruokalaji, jossa murskattu juusto sekoitetaan paprikaan.
250 g
hyvää fetaa
noin 100 g
kreikkalaista jugurttia
2
paahdettua punaista paprikaa hienoksi pilkottuna
3
valkosipulinkynttä hienoksi pilkottuna
1 rkl
gochugaru-chilirouhetta
suolaa ja mustapippuria
Tirokafteri-dipin ainekset
Punaiset paprikat on ensin paahdettava uunissa. Paahda ne kuten tässä postauksessa kuvailin, ja pilko paprikat lopulta hyvin pieneksi.
Murusta feta hyvin pieneksi. Periaatteessa dipin voisi tehdä pelkästä fetasta, mutta tällöin dippi on aika tönkköä. Jugurtin tarkoituksena on notkistaa seosta, ja sitä voi laittaa maun ja tuntuman mukaan. Olen käyttänyt jugurttia joka tapauksessa vähemmän kuin fetaa.
Lopulta sekoita muut aineet mukaan ja dippi on valmis!
Lisämausteena voisi käyttää myös tuoretta minttua, tai juustokuminaa.
Paahtaminen usein vie ruoka-aineesta kitkeryyttä ja tuo makeutta, ja näin se tekee myös paprikalle. Punainen paahdettu paprika on loistava raaka-aine dippeihin ja kastikkeisiin.
Käytän paahtamiseen yleensä suippopaprikoita, sillä niistä tuntuu lähtevän kuori paahtamisen jälkeen helpoiten. Paprikoita on parasta paahtaa kerralla suurempi määrä, ja lopputuotetta voi käyttää eri ruokiin. Paprikat laitetaan kokonaisena uuniin, mitenkään käsittelemättä. Näin niiden sisälle kertyy painetta, joka mielestäni auttaa kuoren irtoamisessa.
Olen todennut parhaaksi paahtaa paprikoita grillivastuksella 200 asteessa. Ensin paahdetaan noin 15 minuuttia toiselta puolelta, sitten käännetään kukin paprika toiselle kyljelleen ja paahdetaan toiset 15 minuuttia. Kun paprikat näyttävät vähintään sellaisilta kuin kuvassa – saa olla mustempiakin – ne otetaan pois uunista.
Seuraava vaihe on tärkeä kuoren poistamisen helpottamiseksi. Paahdetut paprikat tulee laittaa suljettuun astiaan, jossa niiden annetaan levätä noin 15 minuuttia. Tämän jälkeen kuoren tulisi lähteä repimällä helposti irti, jopa yhtenä kappaleena. Lisäksi siemenet on tässä vaiheessa poistettava. Lopuksi paprikat voi pilkkoa haluttuun kokoon.
Mápó, 麻婆, tarkoittaa rokonarpista mummoa, jonka mukaan resepti on nimetty. Legendan mukaan kyseinen mummo pyöritti Chengdussa ravintolaa, joka tarjoili aina samaa tofuannosta. Kerran asiakkaat kyllästyivät ainaiseen tofuun, ja vaativat lihaa syödäkseen. Mummo otti porsaan jauhelihaa, paistoi sen ja lisäsi tavalliseen annokseen, ja näin syntyi mápó dòufu, 麻婆豆腐.
Resepti perustuu osin Fuchsia Dunlopin vastaavaan reseptiin kirjassa Every Grain of Rice. Dunlopin reseptissä tosin ei ole alkuperäisen reseptin porsaan jauhelihaa, ja tässä reseptissä porsaan jauhelihan tilalla olen käyttänyt nyhtökauraa. Nyhtökaura sopii ruokaan hyvin, koska kastike on vahvan makuinen ja maustaa myös nyhtökauran tehokkaasti. Vaikka reseptissä ei ole lihaa, se on paljon umamisempi kuin mikään pihvi.
Yksi mápó tofun päämauista umamin lisäksi on málà, yksi sichuanilaisen keittiön päämauista. Málà tarkoittaa suoranaisesti puuduttavaa ja tulista. Tulisuus tulee chilistä, ja puuduttavuus sichuaninpippurista. Sichuaninpippurin sisältämä alfahydroksisanshooli puuduttaa suun limakalvoja, kunhan vain löytää kunnollista sichuaninpippuria. Puuduttava tuntemus syntyy hetken viiveellä, ja sitä voi vahingossa luulla vaikka allergiseksi reaktioksi.
Sichuaninpippuri kannattaa paahtaa nopeasti, noin minuutin ajan, ja sitten antaa jäähtyä. Jäähdyttyään pippuri on kuivaa ja rapeaa, ja sen saa helposti murskattua huhmareessa.
Reseptissä mainittujen aineiden hankinnasta Suomessa kirjoitin ohjeita tänne.
Aluksi tofu pitää kuutioida parin sentin kuutioiksi, ja laittaa kuumaan suolaveteen odottelemaan vuoroaan. Vesi ei saa kiehua, ettei tofu pehmene, vain kuumeneminen on tärkeää. Lisäksi kevätsipuli viipaloidaan odottamaan vuoroaan.
Seuraavaksi tehdään itse kastike. Là dòubànjiàng on hyvä pilkkoa veitsellä, sillä se sisältää kokonaisia härkäpapuja. Sitten se laitetaan ensimmäisenä kuumaan öljyyn paistumaan, ja annetaan sen paistua minuutin verran. Seuraavaksi lisätään valkosipuli, inkivääri, gochugaru ja dòuchǐ. Kun nämä ovat paistuneet minuutin verran (varo ruskistamasta valkosipulia, ettei siitä tule kitkerää), lisätään liemi. Ruoasta saa helposti vegaanisen käyttämällä liemeen vaikka misotahnaa kanaliemen sijaan.
Ruokalusikallinen là dòubànjiàngia.
Pilkottu là dòubànjiàng.
Fermentoituja mustia soijapapuja, dòuchǐ.
Kun kastike on valmis, lisätään ensin nyhtökaura. Jos nyhtökaura imee liikaa nestettä, kannattaa lisätä lientä. Lopuksi lisätään tofu ja valkopippuri, ja siirretään ruoka tarjoiluastiaan.
Tarjoiluastiassa lisätään päälle maun mukaan sichuaninpippuria, sekä viipaloitu kevätsipuli.
Ragù tarkoittaa eri asioita etelä- ja pohjois-Italiassa. Etelässä kastike koostuu pääosin tomaateista, kun taas pohjoisessa pääasiallinen raaka-aine on liha.
Ragù alla bolognese on jauhelihapohjainen kastike, joka valmistetaan soffrittosta, naudan ja sian jauhelihoista ja pienestä määrästä tomaattipyrettä. Bolognesekastikkeessa käytetään tyypillisesti valkoviiniä.
Ragù alla napoletana taas on tomaattipohjainen kastike, joka valmistetaan soffrittosta, tomaattimurskasta ja lihasta, joka usein on naudan täyslihaa jauhelihan sijaan. Napoletanakastikkeessa käytetään tyypillisesti punaviiniä. Napoletanaan perustuu myös amerikanitalialainen mafiaelokuvista tuttu sunnuntaikastike, jossa on lihana makkaroita, lihapullia ja muita lihoja.
Näiden lisäksi pasta alla napoletana on edelleen eri ruoka, kuin itse ragù. Pelkkä pasta alla napoletana tarkoittaa valkosipulilla maustetun tomaattikastikkeen kanssa tarjottavaa pasta-annosta. Vasta ragùssa on lihaa.
Pasta alla Norma on yksi lempipastoistani. Annos on peräisin Sisiliasta. Nimen se on tarinan mukaan saanut Vincenzo Bellinin oopperasta Norma, jonka hyvyyteen sen makua on verrattu.
Annoksen tekeminen klassisesti vaatii erästä raaka-ainetta, jota on välillä vaikeaa löytää: puristettua, kovaa ja suolattua ricottajuustoa, ricotta salataa. Nyt löysin sitä Kampin K-supermarketista, tosin nimellä Ricotta Pecorino. Salata tarkoittaa suolattua, ja tämä ei mausta jäänyt epäselväksi. Annokseen tarvitseekin ricotta salatan lisäksi hyvin vähän suolaa.
200 g
pastaa
400 g
tomaattimurskaa
1
yksikyntinen valkosipuli pieneksi pilkottuna
1
pieni munakoiso
öljyä uppopaistamiseen
ricotta salataa rouheasti raastettuna
chilirouhetta
kapriksia
oliiviöljyä
mustapippuria
Pasta alla Norman ainekset kahdelle.
Annos on muuten helppo, mutta vaatii munakoisonpalojen uppopaistamisen. Mielestäni munakoiso on parasta siivuttaa, mutta muutkin pilkkomistavat lienevät sopivia. Munakoisonpalat tulee uppopaistaa kullanruskeiksi. Paistamisen jälkeen ne voi jättää odottamaan talouspaperin päälle.
Seuraavaksi kannattaa keittää pasta. Kun pasta keittyy, valmistetaan itse kastike. Se on erittäin helppoa: valkosipulia paistetaan nopeasti oliiviöljyssä, ja sitten lisätään tomaattimurska. Kastiketta keitellään hetken aikaa niin, että enimmät nesteet höyrystyvät, ja lisätään maun mukaan chilirouhetta. Gochugaru-chilirouhe on mainio tähänkin! Kun pastat ovat valmiit, lisätään kastikkeeseen ensin suurin osa uppopaistetuista munakoisoista, mutta osa jätetään koristeeksi. Kun munakoisot ovat tasaisesti jakautuneet kastikkeeseen, voi pastan sekoittaa kastikkeeseen.
Koristele pasta-annokset säästetyillä uppopaistetuilla munakoisonpaloilla, ja raasta päälle reilusti ricotta salataa. Lisää mustapippuri ja annos on valmis!
Nälkä 